Pikakelaus

Pahoittelen viikkoja kestänyttä päivitysten puutetta, vaikka lupailinkin tiuhempaa kirjoitustahtia koneen saatuani. Voisin syyttää tekemisen ja näkemisen paljoutta, iltaista väsymystä tai tusinaa muuta asiaa. Mutta loppujen lopuksihan se kiteytyy vain saamattomuuteen. Nyt on kuitenkin koittanut viimoinen ilta Amritsarissa ja on täten aika summailla reissua pikaisesti.

Kolmantena päivänämme täällä pääsimme vihdoin työpaikallemme, Jeet Travelsin toimistoon joka sijaitsee Court Roadilla, vain muutaman sadan metrin päässä toimistoltamme. Toimisto on pieni, hyvin ilmastoitu tila, joka jotenkin onnistuttu eristämään täysin vieressä sijaitsevan vilkkaasti liikennöidyn tien meteliltä. Siellä sain myös kuulla tulevat työtehtäväni: matkailuvideon tekoa internetmateriaaleista, Jeetin "autolaivaston" esittelyvideo, sekä Amritsarin nähtävyyksien kuvausta. Ensimmäiset päivät kuluivatkin keräten materiaalia matkailuvideota varten.

Pääsin myös tutustumaan intialaiseen liikennekulttuurin, kun minua kyyditettiin moottoripyörän selässä ympäri kaupunkia muutaman päivän ajan kuvaamaan paikallisia nähtävyyksiä. Näinkin useita temppeleitä, muistomerkkejä, museoita ja upeita historiallisen merkityksen omaavia rakennuksia. Seuraavat viikot kuluivatkin Jeetin toimistolla editoiden kasatuista materiaaleista videoita. Kyllähän reissuun on kuulunut muutakin kuin toimistolla istumista; bazaarireissuja, rajaseremonioita, kouluvierailuja, Diwalin juhlimista sekä krikettipeli paikallisen nuorison kanssa. Uusia tuttavuuksia ja mieltä avartavia kokemuksia. 

Jos minulta tässä vaiheessa kysyttäisiin, josko haluaisin joskus palata Intiaan, vastaisin luultavasti kyllä. Mutta vain lomailemaan. Paikallinen työkulttuuri ei nykytilassaan tue ammatinvalintaani. 

Hämmennys

Säpsähdin hereille erillaisten tööttäysten aikaan saamaan kakofoniaan joka täytti pimeän hotellihuoneeni. Juuri hetkeä aikaisemmin olin uneksinut vuosia sitten edesmenneestä papastani ja pyörinyt ympäri mummolani metsiä. On kai turhaa sanoa, kuinka hämilläni olin uudesta ympäristöstä. Hotellihuoneeni alapuolella sijaitseva tienristeys oli jo seitsemän aikaan täyttynyt kaksi-, kolmi- ja nelipyöräisistä ajoneuvoista, polkupyörä-riksoista, sekä hevosvankkureista, jotka kaikki yrittivät kiirehtiä tungoksen keskellä päänmääräänsä. Intiassa kiire on ihmeellinen asia. Liikenteessä kaikki ovat kärsimättömiä ja tunkevat kulkupelinsä läpi pienimmistä mahdollisista aukoista minkäänlaisista säännöistä välittämättä. Jos ei pääse eteenpäin, niin sitten tööttäillään niin perkeleesti, vaikka se tiedetään turhaksi. Tottahan edessä olevakin liikkuisi, jos se vain pääsisi etenemään. Jalkaannuttuaan tiellä liikkuvan kiire taas katoaa, eikä sovituilla tapaamisilla ole sen kummempaa ajallista merkitystä. Kunhan sitten joskus lähitulevaisuudessa…

                      En kuitenkaan laittanut herätystä pahakseni, tulihan se vain muutamia minuutteja ennen oman kelloni sointia. Valmistuin kiireettä päivään ja liityin muun seurueen joukkoon aamupalalle. Valikoin lautaselleni omelettia, kasvistäytteistä vaaleaa leipää sekä sipulilla ja jollain miedon tulisilla mausteilla täytettyjä lettuja. Tarjolla oli myös muroja, lämmitettyä maitoa sekä ulkomuodollaan kiinnostusta herättänyttä maustettua hedelmäseosta, jota maistettuaan matkatoverini alkoi kakomaan. Maku oli kuulemma kuvottava, eikä sitä pystynyt pyyhkimään pois tarjoillulla laihalla kahvilla. Mitä olisinkaan ollut valmis tarjoamaan pekonista, tai edes jonkin sortin lihatuotteesta.

                      Pikaisen aamupalan jälkeen siirryimmekin meitä odottaneeseen pikkubussiin, joka kuljetti meidät Pingalwaran pääkonttoriin. Pingalwara on Bhagat Puran Singhin perustama, lahjoittajien varoilla ylläpidetty laitos, joka tarjoaa hoitoa, koulutusta ja ruokaa niitä tarvitseville.

Bhagat Puran Singh

                  Pingalwaran Manawalan osasto tulisi toimimaan työpaikkana ryhmämme sairaanhoitaja opiskelijoille. Muiden allekirjoittaessa sopimuksia, me muut jalkauduimme laitoksen edustalle katselemaan ympärillemme. Eipä aikaakaan kun meidät oli piirittänyt joukko koulupäivänsä päättäneitä lapsia, joiden silmissä me länsimaalaiset olimme suuri mysteeri vaaleine ihoinemme ja kalliine kameroinemme. Koskaan en ole nähnyt kenenkään olevan niin innoissaan kuvattavaksi tulemisesta ja muistikorttini täyttyikin pian leveästi hymyilevistä ja poseeraavista lapsista. Valokuvaavat turistit tuntuvatkin olevan tervetulleita Intiaan. Kävellessäni kaduilla ja kaupoissa kameran kanssa paikalliset osoittelevat itseään ja tovereitani ja huutelevat ”Sir, one fouto please. One fouto Sir!”. Välillä meidät pyydetään myös poseeraamaan heidän kanssaan jonkun napsiessa kuvia kamerakännyköillä. Aluksi olo on kuin filmitähdellä, mutta pian siihenkin väsyy.

                      Seuraavaksi siirryimme Amritsarin Tekniseen korkeakouluun, jossa opettajat tapasivat päällystöä sopien mahdollisista tulevaisuuden vaihdoista, meidän odotellessa maakellarin hajuisessa konferenssihuoneessa. Siirryttyämme käytäville opiskelijat villiintyivät ja opettajat tulivat pian pyytämään meitä poistumaan. Täälläkin opiskelijoiden riemu tuntui herättävän opettajissa lähinnä närkästystä. Koulun seinät olivat täytetty erilaisilla motivaatiokirjoituksilla, aina Aristoteleen viisauksista internetin motivaatio-postereihin.

                      Koululta lähdettyämme siirryimme viime vuosina valmistuneeseen Alpha One-kauppakeskukseen nauttimaan pikaruoka-lounasta muutaman euron hintaan. Pikaruoka on siinä mielessä universaalia, jotta kaikkialla sitä hetkellisesti himoitsee, mutta syötyään vain harmittaa. Eikä Intia suinkaan ole poikkeus. Kyseisessä kauppakeskuksessa kaikki pikaruokalat sijaitsivat samassa kerroksessa, ja niissä maksettiin samalla kortilla, johon pystyi lataamaan haluamansa summan läheisissä kioskeissa. Ruokailun jälkeen matkatovereistani 2 kaupanalan opiskelijaa siirtyivät opettajan johdolla ostoskeskuksen kellarissa sijaitsevaan Hyper City-supermarkettiin, joka tulisi olemaan heidän työpaikkansa täällä olomme ajan. Me muut taas pääsimme tutustumaan kauppakeskuksen merkkiliikkeisiin, joissa myytiin lähinnä länsimaalaisia tuotteita ja naisille Intialaisia hepeneitä.

Joukko intialaisnaisia pyysi päästä kuvaan ryhmämme kanssa kauppakeskuksella

                      Sopimusten valmistuttua suuntasimme jälleen hotellille siinä ymmärryksessä jotta vierailisimme vielä ennen iltaa Jeet Travelin toimistossa tekemässä työsopimukset minulle ja kahdelle muulle siellä työskentelevälle. Odotin tunnin, odotin toisen, vaan vieläkään ei asiasta mitään kuulu. Vihdoin turhauduin tarpeeksi, nakkasin laukun olalleni ja lähdin kiertämään lähiseudun pikkuliikkeitä ja keskustelemaan paikallisten kanssa. Paluumatkalla törmäsin muihin ryhmäläisiini, jotka jakoivat turhautumiseni ja suuntasimme yhdessä illalliselle. Näin oli toinen päivämme tullut päätökseen vailla minkäänlaista tietoa siitä, mitä huominen pitäisi sisällään.

Auringonlasku hotellihuoneen ikkunasta

Alku.

Reissu tosiaan alkoi jo sunnuntaina 13.10, jolloin saavuin Helsinki-Vantaan lentokentälle kasseineni. Pian kentälle saavuttuani yhytinkin retkikuntamme Jyväskylän jaoston jäsenet ja sain kuulla lentomme myöhästyvän ainakin parilla tunnilla, ilmoitetusta ilta kahdeksasta aina ilta kymmenen tuolle puolen. Tämä tietenkin tarkoittaisi jatkolennoltamme myöhästymistä ja sen korvaamista lähes 12 tuntisella bussimatkalla läpi Intialaisen maaseudun. Syystä tahi toisesta, pidin tätä välittömästi hyvänä enteenä. Sehän olisi paras mahdollinen tapa tutustua matkatovereihini, joita en ollut aikaisemmin tavannut kuin vain ohi mennen. Pitkän hikisen päivän bussissa luulisi tuovan esiin jokaisesta tämän todellisen persoonan ja samalla nitovan yhteen repaleisen retkikuntamme. 

Lento lähti kuin lähtikin luvatut kaksi tuntia myöhässä ja koneeseen astuessani tunsin onnen jälleen olevan puolellani, sainhan ikkunapaikan sekä hiljaisen, pian nukahtaneen vierustoverin. Käytinkin lentoajan hyväkseni tutkiskellen Finnairin elokuvatarjontaa sekä pälyillen ulos ikkunasta ihaillen maanpinnalla näkyviä valopisteitä ja pohtien niiden lähteitä. Pian, aivan liian pian, alkoi aurinko nousemaan kaukana horisontissa ja lentomatkamme lähestyi loppuaan. Kerkesin ummistaa silmäni lennon aikana kenties kymmeneksi minuutiksi, ennen kuin stuertit herättelivät matkustajat kahvillaan sekä epämääräisillä tyhjiöpakatuilla sämpylöillään. Unenpuutteesta huolimatta tunsin oloni pirteäksi, olinhan matkalla vieraaseen paikkaan täynnä uusia näkyjä ja kokemuksia. Unen ajattelu tuntui hulluudelta.

Pian laskeuduttuamme saimme ensimmäiset maistiaiset Intialaisesta mentaliteetista, matkanjohtajamme yrittäessä järjestää meille kuljetusta Delhin lentokentältä Amritsariin. Kaiken olisi pitänyt olla ennalta järjestettyä ja yksinkertaista, mutta silti autot ja matkatavaramme pyörivät pientä kehää aution oloisella parkkipaikalla sen kummempaa kehitystä tapahtumatta. Tuntui, jottei kellään ollut todellista hallintaa tilanteesta. Lähes kolmen tunnin odottelun ja häsellyksen jälkeen onnistuimme kuitenkin pakkautumaan pariin henkilöautoon sekä yhteen pikkubussiin ja suuntasimme kohti Amritsaria. Bussissamme vallitsi aluksi vilpittömän innostunut ja utelias tunnelma kaikkien ihmetellessä ulkona vaihtuvaa maisemaa ja liikenteen kaoottisuutta, mutta nopeasti lennon uuvuttamat matkatoverini (sekä minä itse) vaivuimme kuka mihinkin haavemaailmaan ja horrokseen.

Bussin ilmastointijärjestelmä sai meidät unohtamaan ulkona vallitsevan ilmanalan kuumuuden, mikä teki matkasta entistäkin epätodellisemman tuntuisen. Palelin kuin talvipakkasilla. Saimme kuitenkin muistutuksen todellisuudesta kuskin pysäyttäessä bussin jonkinlaisen tiensivussa sijaitsevan taukopaikan pihaan. Siellä tapasimme kaksi muuta retkikuntamme jäsentä nauttimassa ensimmäistä ateriaansa tässä vieraassa maailmassa. Maistelimme varovasti vierasta ruokaa, peläten jokaisen suupalan kantavan mukanaan kehoihimme ripulin puhdistavan tulen.

Olimme menettäneet kaiken kontaktin toisessa henkilöautossa matkaa tehneeseen matkanjohtajaamme, mutta luottomme kielitaidottomaan kuskiimme oli vankkumaton. Tiesimme vain, jotta ylitettyämme Punjabin osavaltion rajan tulisimme vaihtamaan autoja ja jotta tämän maagisen vaihdoksen tulisi tapahtua noin puolessa välissä matkaamme. Intian tienviitattomuus tosin vääristi täysin aika-avaruuden ympäriltämme ja tuntui kuin olisin kadonnut loputtomaan limboon keskellä Intialaista maaseutua. Horrostila vei jälleen voiton mielestäni. Vihdoin, vajaan seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen kuski ajoi taas tiensivuun jonkinlaisen semi-modernin hotellirakennuksen pihaan ja meidät viittelöitiin yhdestä ajoneuvosta toiseen, kuskin sopeltaessa jonkin sortin hindua. Olimme vasta puolessa välissä, mutta aurinko oli jo laskemassa. Lopun matkaa tekisimme pimeydessä, joka vain hidastaisi ajankulua ja matkan taittumista. Horrostila jatkui.

Matkan varrella olimme ajaneet muutaman pienemmän kaupungin lävitse ja olin näin olleen saanut jo esimakua Intialaisen liikennekulttuurin hulluudesta. Pimeän tullen se tuntui jo riistäytyvän täysin kontrollista. Sekopäisiä ohituksia, pimeässä tietä ylittäviä heijastittomia jalankulkijoita sekä korvia raastavaa tööttäilyä. Omanlaisensa helvetti pohjoismaalaiseen liikennejärjestelyyn tottuneelle. Loputtomalta tuntuneen ajomatkan jälkeen olimme kuitenkin viimein saapuneet perille Amritsariin kellon lähennellessä yhtätoista. Pikaisen ravintolaillallisen jälkeen siirryimme itse kukin omiin prameisiin hotellihuoneisiimme  palvomaan jokainen omaa unijumalaansa. Seuraavana päivänä tutustuisimme tuleviin työpaikkoihimme ja saisimme ensimaun tulevasta kuukaudesta. 

Kuvia tulossa, kunhan saan napsimani otoksin jonkinmoiseen järjestykseen ja kykenen valitsemaan esityskelpoisimmat.

Valmistautuminen

Hiukan alle kolmetoista päivää lähtöön. Luon reissuani varten blogia Kingston Wallin soidessa taustalla. Lähtö on pian todellisuutta ja matkan ajattelu saa kehon kutiamaan tervetulleesta jännityksestä. Jännitykseen juontanee juurensa myös blogin nimi, itselleni kun ensimmäisenä Intiasta tuli mieleen Indiana Jones-elokuvat. En kuitenkaan usko kohtaavani matkallani salaisia kultteja tai sydämmiä rinnoista repiviä ylipappeja, vaikken sellaisia kohtaamisia surisikaan.

Määränpäänäni on Amritsar, Pohjois-Intian Punjabin osavaltiossa sijaitseva sikhiläisyyden pyhä kaupunki, jonka keskustassa sijaitsee Harmandir Sahib - Kultainen Temppeli. Seikkailija sisälläni ei suostu laskemaan irti salaisten kulttien mahdollisuudesta, vaan niitä lähdetään jahtaamaan järjestelmäkamera tanassa.

Blogiin onkin siis odotettavissa valokuvia, videomateriaalia ja kenties myös äänitallenteita.

                                Kärsimättömyyden tunne voittaa jännityksen.